Huomenna!

Joko se vuosi meni!

Tässä taas keittiön pöydän ääressä istun ja mietin

 aloitanko, teenkö sitä,

osaanko tehdä,

onko sillä mitään merkitystä ,

tarviiko sitä kukaan ,

kaipaako sitä kukaan, onko se kenellekkään tärkeä, 

tuottaako se iloa,

onko aihe huono, tyhmä,

kirjoitustyyli huonoa,

kuvat ala-arvoisia,

onko joka päivälle ajatusta, ideaa,

miten saan tehtyä siitä mielenkiintoisen

päivä toisensa jälkeen,

kuitenkin........

kohtaloa uhmaten 

lujalla uskaltamisella,

päätän aloitaa taas,

huomenna....

Joulukuun 1. päivänä .....

avautuu .......

elämää pellon reunalla

JOULUKALENTERI

Jaksatko tehdä 24.päivän matkan kanssani.

Tartu kädestäni kiinni 

huomenna mennään .

 

 

Vanhene kanssani!

Hääpäivä!

 

 

Tänään on hääpäivämme.

 Vuosia vasta 13 ,mutta yhdessäoloa kuitenkin yli kaksikymmenta vuotta.

 Paljon on tapahtunut näiden vuosien aikana. Elämämme ei todellakaan ole ollut tyhjää tai merkityksetöntä .Iloa ja surua, molempia  on ollut yllinkyllin.

Vihkipäivänä kirkossa oli  kanssamme läheisimmät , rakkaat, juhlistamassa suurta päiväämme. Joukkomme ei ollut suuri ,mutta sitäkin tärkeämpi.

Pappimme puhui meille  rakastamisesta ja siitä miten tärkeätä on sanoa se toiselle päivittäin ,että rakastaa.

 Lause joka tahtoo päivän tuoksinnassa usein unohtua. 

Lause jota toisinaaan pitää liian arkisena sanana, elokuvaterminä ,tuuleen huikattuna sanontana.

Rakastan sinua , niin tärkeä lause joka sisältää niin

 paljon tunnetta, sanoja, elämää. 

Pane minut sinetiksi sydämellesi,

sinetiksi käsivarrellesi.

Sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema,

tuima kuin tuonela on sen kiivaus,

sen hehku on tulen hehku, on Herran liekki.

Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa.

Eivät virrat voi tulvaansa upottaa.

                                 ( Korkea Veisu 8:6-7)

Juuri noin se on :

Rakkaus on väkevä, kiivas, hehkuva.

 Se ei katoa mihinkään .Se pysyy aina.

 

 

 Kolmas nainen :Me ollaan Ne. Se on kuin laulu meistä,

jotka kerran kohtasi....

Vanhene minun kanssani 

 paras on vielä edessä!

Isänpäivä!

ISÄ!

 

 

Kohta on kulunut viisikymmentä vuotta tuosta kirjoituksesta jonka isäni kirjoitti muistokirjaani.

 Se on hauska huomata että näin vanhemmiten alkaa muistamaan  menneitä  aikoja paremmin kuin nykyisiä. Vanhoista muistoista tulee kultaakin kalliimpia ja niitä haluaa vaalia mielessään. Lähimuisti huononee ja menneet asiat ovat kuin eilen elettyjä.Sitä tämä vanheneminen teettää. Kaikki asiat muuttuvat.

  

Tämä taisi olla jonkinlainen aasin silta tulevaan juhlapäivään, isänpäivään .

Oma isäni on nukkunut pois yli kaksikymmentä vuotta sitten , mutta voin vieläkin nähdä edessäni isän :

 lukemassa lehteä ,

 nukkumassa keinussa pihalla ,

soittamassa viulua,

  ajamassa autoa,

 tekemässä käsillään hassua  "pieru" ääntä,

kiilottamassa kenkiä,

ostamassa joulukuusta ja koristelemassa sitä

syömässä juustoa ,joka oli sormien välissä jotenkin sillälailla hassusti

uimassa ja pötköttelemässä uimapatjan päällä,

valokuvaamassa

mietiskelemässä elämän menoa

ja ............

Niin paljon jäi kertomatta. Niin monesti jäi halaamatta.Niin usein jäi vain ajatukseksi sanoa kuinka paljon rakastaa. 

Mutta uskon isäni katsovan juuri tälläkin hetkellä tuolta ylhäältä tai ihan tästä  viereltä ,

että siinä se "pikku likka " yrittää väsätä jotain järkevää kirjoitusta  isänpäivän kunniaksi.

Pilke silmässä isä ottaa hartioista kiinni ja halaa.

Isän ja tyttären rakkaus ei kuole koskaan,

Onnea isälle sinne taivaaseen tai ihan tähän vierelle.

 

The juttu!

Marraskuu !

 

Eilen tehtiin vähän viime hetken pihatöitä.

 Katkottiin puiden oksia ja yritettiin päästä eroon pienestä murto-osasta vaahteroiden lehtiä,

 jotka mattomaisesti peittävät pihaamme melkein joka puolelta.

 Melko toivoton tehtävä.

Piha näyttää niin autiolta ja lohduttomalta kun kaikki vihreys on poissa. 

Niin surkea näky.

 Eipä uskoisi ,että on sama piha kysymyksessä. Niin on eri näköistä kuin kesällä.

Näin syksyllä saan aina todeta, että haravointi ei ole  " the juttu "

ainakaan minulle. 

 Ehkä suosiolla jätämmekin haravoinnin /puhaltimen käytön kevään iloiseksi puuhaksi.

Luonto tuntuu olevan melko ihmeissään tästä vielä  melko  lämpimästä ajasta, 

koska uudet lehtien silmut pukkaavat oksista ulos täyttä vauhtia.

 Kuvasta tuli vähän epäselvä ,mutta kuten huomata saattaa,silmut on tosi isoja.

Pitäisikin ottaa luonnosta mallia.

Huomata ,että tästä marraskuun tylsyydestä, kylmyydestä, 

harmaudesta, valottomuudesta ja

pimeydestä huolimatta. 

toivo uudesta, kaiken uuden syntymisestä,

 uuden alkamisesta on aina olemassa.

Mikään ei ole mahdotonta eikä ylitsepääsemätöntä näin syksyn lopussa ja
 tulevan talven alussa.

 Se pieni muisto valosta ja lämmöstä on olemassa. Kuitenkin.

Muisto joka pitää ainakin minut jotenkin järjissä koko pitkän talven.

Joskin se kaikki on vielä utuisen usvan takana,

mutta kuitenkin ,

 siellä se on odottamassa,

 uusien suunnitelmien ja unelmien kanssa. 

Elämä on kaikesta huolimatta ihana asia näin 

marraskuussakin ,

 kunhan sen vain oivaltaa, eikä anna synkkyydelle sijaa.

Uskaltaa nauttia ja elää täysillä joka päivä. 

Löytää jokaiselle päivälle se

"the juttu"

Ps.  Näin se mieli on iloisen ja positiivisen
 ajatuksen sittenkin napannut!

 

Sitä ei voi ohittaa ,sitä ei voi alittaa!

Kuka keksi 

talven!

 

 

ENSILUMI

 

 

Syysusvien kahleet katkes,

kesä vankinsa vapahtaa:

Jo pilvien saumat ratkes lumihahtuvat putoaa!

 

Läpi ilman ne keinuvat hiljaa

yli mustan , aution maan.

Miten valkoista huurreliljaa

sydän rauhaton kaipaakaan!

 

Miten autuas onkaan antaa

lumen viileän vilvoittaa

sitä otsaa, mi vielä kantaa

suven muistoa polttavaa!

                                              ( Kaarlo Sarkia)

 

 

 

Vaikka kuinka tiedän tulevan alkutalven (vai miksi tätä aikaa nyt kutsuisi) vievän kaiken voiman mennessäään vähäksi aikaan

niin kuitenkin kaikesta huolimatta, kaikesta positiivisesta ajatusyrityksestä huolimatta,

 sen tulo masentaa aina  aluksi.

Koko keho yrittää taistella tuota luonnonilmiötä vastaan.

Jalat toimivat kuin unessa ,tietämättä mihinkä haluaisivat mennä.

 Kädet  riippuvat hartioiden jatkeena täysin toimettomana ja mitään tekemättömänä .

Ajatus harhailee ,yrittäen löytää edes jonkinlaisen mielenkiintoisen seikan tulevasta päivästä.

Joskus onnistuen ,useinmiten ei.

Luulisi ihmislapsen tähään ikään mennessä

olevan jo selvillä vesillä tuon tunteen kanssa ,

mutta ei viisastu lapsonen ei.

Viisaita ovat linnut kuin poistuvat pimeyden ja kylmyyden alta iloisempiin maisemiin .Tänä vuonna lintujenmuutto onkin jäänyt paljon vähäpätöisemmäksi näytelmäksi kuin viimevuonna. Muutamia hanhiauroja on lentänyt päivisin talomme ylitse. Pellollakin  ovat viivähtäneet vallan pienellä kokoonpanolla, kun vertaa viime vuotista suurmuuttoa.Silloin pellolla oli vieraita niin ettei aamukahvilla olisi pannullinen riittänyt kestitsemään koko joukkoa.

Joutsenet ovat huutaneet toisilleen kokouskutsua jo jonkin aikaa.

 Muutama pariskunta lentelee aamuisin aina samalla kellon lyömällä

pellolta Kymelle, tuohon uimarannan poukamaan päin.

Siellä niitä voikin nähdä isomman joukon 

viime hetken uintia suorittamassa.

Kurkia ei ole näkynyt enään ollenkaan .

Kurkisen pariskunta taisi olla ainoa joka näillä pelloilla vietti aikaansa ennen kuin tuulet muuttuivat suotuisiksi niiden lähdölle. 

Niin on meidän elämä rauhoittunut eläintenkin puolesta täällä pellon reunalla. 

Mutta ehkä kun tuulet ovat suotuisia meillekkin niin mieli  ja ajatus nousee tästä alkutalvesta ylöspäin . Näinhän se on joka vuosi ennenkin mennyt ,samaa kaavaa noudattaen kuin linnuilla konsanaan.

Eräänä päivänä yksinäinen valkohäntä peura kävi pellolla poikeamassa. Kuulosteli korvat valppaana ääniä, etsiskeli syötävää ja sitten juoksi metsään turvaan. Yritimme päästä sitä lähelle ,onnistumatta siinä kuitenkaan .

   

Joten jos oikein tarkkaan katsot kuvaa niin tuo pieni pilkku on peura.

Onneksi ne sentään vielä pysyvät näissä maisemissa ennen lumien tuloa.

Vaikka kuinka yritän keksiä talven mukavampia puolia josta saisi päiviin  iloa, tuntuvat ne olevan todella vähissä.

 Aina vain varmemmin huomaa olevansa kevät-kesä ihminen. 

Valo ,lämpö, värit,kaiken uuden ihanan syntyminen luontoon

 saavat mielen virkeäsi. 

Sitä voi kevään kynnyksellä istuskella vaikka kuinka kauan paikoillaan ja vain katsella kaikkea ympärillä olevaa ja ihmetellä. 

Noh, kyllä se taas tästä lähtee.

Päivät vierivät,

 viikot kuluvat,

 kuukaudet siirtyvät huomaamattomasti kevättä kohti. 

Kohta on joulu,

 ja hups,

 kevätaurinko alkaa paistamaan ja

 kaikki valoisuus on taas edessäpäin.

 No, jopas jotain ,

 positiviivisuusko se  nostaa pikkuhiljaa itseään ylöspäin.

Hienoa!  

 

 Tähän tunnelmaan jääden...

 ja tähän ajatukseen .....

 Kyllä mieli taas iloisen

 ajatuksen nappaa!

 

Iitti matkailua!

Mukulanlahti!

 

Turha mennä merta edemmäs kalaan!

Oma maa mansikka muu maa mustikka!

Vanhat sananlaskut pitävät

 usein "kutinsa"

 jonka olen todennut monesti.

Eräänä iltana tuli tuo (kin) asia  jälleen kerran todistettua.

Eli kaikki meni  jotenkin näin :

 

 Mummo mitä me tehtäisiin ......

Ja mummohan ne hauskimmat asiat yleensä aina keksii (ainakin omasta mielestään)

Joten....

Pienet ihmeet autoon.

Nokka kohti Kupparinojaa

 joka sijaisee noin parin kilometrin päässä mummolasta, ennen Iitin kirkkoa.

Ja siitä pieni seikkailu saattoi sitten  alkaa....

niin yksinkertaista ,mutta todella niin hauskaa.

 (joten kyllä mummo tietää ja osaa nämä asiat)

 Miten jännittävää olikaan kävellä pitkospuita pitkin.  

 

Välillä pysähdyttiin lukemaan opastauluista 

mitä kaikkea voimme matkan varrella tavata.

 

ja sitten taas eteenpäin...

 

Aurinko pilkisti välillä puiden välistä

tehden metsästä aivan satumetsän näköisen.

 Hetken kuluttua määränpää näkyikin

Lintutorni!

 Ennen torniin kapuamista saattoi vielä tarkistuttaa lintutietonsa

 ja ihastella ihka oikeiden lintuharrastajien ottamia valokuvia.

Viimein kun rappuset oli kavuttu ylös

 avautui kaunis näkymä pitkin Urajärveä.

Pienen odottelun jälkeen Kanandan hanhiparvi laskeutui veteen ,

virkistäytymään ja kenties etsimään jotain syötävää.

 Ylhäällä taivaalla lensi samaaan aikaan hiukan isomman kokoinen lintu....

  Näin lähellä kaikki tämä ihmeellinen.

Niin helpolla voit tehdä unohtumattomia hetkiä

 niin itselle kuin toisillekkin .

Elämän ihmeet ja

 muistot eletyistä hetkistä 

 koostuu niin pienistä

 asioista 

 ettei sitä tule aina ajateltua.

Kaiken tämän hauskan

 lintutornilla

 olemisen jälkeen 

oli mukava astella takaisin päin ,

nyt jo vähän rennommalla askeella kuin tullessa.

 Eli jos joskus yhtään mietit  mitä tekisit kun on tekemisen puutetta, 

ehdotan...

mene lintutornille,

 Mukulanlahdelle. 

Teet  pienistä muistoista

 niitä parhaimpia!

 

 

Uusin!

Ja joukko

 kasvaa!

Kahvihetken

 prinsessa ,

uusin arabialainen. 

Niin kaunis!