Joulukalenterin 3.luukku

K-niinkuin 

KYMIJOKI

Kymijoki on kymijoenvesistöjen laskujoki Suomessa.

 Joki alkaa Kymijoen pääjärvestä Päijänteestä ja laskee Suomenlahteen viitenä päähaarana.

(herra wikipedia kertoo muumuassa tämän Kymijoesta)

Kun muutimme Lyöttilään oli "myyntipuheessa" silloin nämä neljä asiaa:

Vaikka asut maalla niin talon vierestä kulkeva tie on asfaltia

 Tien toiselta puolelta alkaa valaistu pururata.

 Katuvalot valaisevat iltaisin  talomme kohdalla.

 Sokerina pohjalla, Kymijoki on 400m päässä talostamme.

 Lyöttilän uimapaikalle kulkee idyllinen pieni metsätie jonka päässä on rauhallinen uimaranta,
mukavine uimakoppeineen, siististi räsymatot lattialla. Vaikka uimaranta ei oikeastaan ole nyt ihan ranta, niinkuin se yleensä ymmärretään ,laajoineen hiekka-alueineen , täyttää tämä meidän vaatimukset rannasta .Siellä on hyvä laituri josta pääsee uimaan, jolla istuskella ja ihastella aurinkoa kun se laskee.

Ranta on hyvin kalastukseenkin sopiva, ainakin pienimuotoiseen.

Voi meitä onnellisia. Tästä olimme haaveileet .
Kotimme on siis  melkein kuin kesämökki jossa voi asua ympäri vuoden ja vielä 
Kymijoella, melkein rannassa.

Vuosien saatossa Kymijoki rantoineen on sitten tullut tutuksi.
 Olemme kolunneet sen rantaviivaa veneemme kanssa ,uineet sen rannoilla,

Katseltu kymmeniä auringonlaskuja ja kuun siltoja

Muistan kouluaikaani jolloin maantiedon tunnilla käytiin Suomen vesistöjä lävitse.
 Silloin tuo tuntematon Kymijoki vain vilahti  vesistönä muiden joukossa
 ja nyt se osana  meidän
 jokapäivästä elämää.

Niin kesällä kuin talvellakin .  

Ihmeellisiä ovat elämämme polut!

Joulukalenterin 2. luukku

Luomisen tuska!

 

Tänä vuonna  on tuntunut tosi vaikealta joulukalenterin kitjoittaminen. En tiedä miksi. Olen istunut pöydän ääressä haroten hiuksiani ja tuskaillut luomisen puutetta ja tekemisen vaikeutta. Tuntuu ettei mikään ajatus kulje eikä ainoakaan idea liiku eteenpäin. Siksi tämä myöhäinen ajankohta tämän päivän kirjoitukselle. Olen miettinyt tulevien päivien aiheita ja päätynyt jatkamaan edellisen vuoden tyyliä. Sanan ensimmäisestä kirjaimesta alkavaa  "tarinaa". Joten yhdessä eteenpäin ,kasikädessä, hypähdämme kirjaimen V-kohdalle eli:

V-niinkuin 

VELI !

Palataanpa taas ajassa taaksepäin. Miten nykyisin tuntuukin mukavalta muistella noita entisiä ,menneitä ,aikoja. Muistot tuntuvat lämpöiseltä liekiltä sydämessä, aika ei ole kullannut ainakaan noita muistoja.

Minulla on yksi sisko ja yksi veli. Ikä-ero molempiin suuntiin (olen keskimmäinen)on suuri. Tai suuri ja suuri ,veljeeni kuusi vuotta ,siskooni kahdeksan.
 Nykymittapuun mukaan , siis ehkä suuri.
 Muistan kun veljeni syntyi olin mielettömän mustasukkainen kaikesta mikä kosketti häntä. Minä,joka ennen olin kaiken keskipiste,pieni kultahippu, (tuntuupa mukavalta kirjoittaa tuolla lailla) joutui luovuttamaan tuon tittelin tuolle pellavapäälle joka hurmasi olemuksellaan kaikki. Loppupelissä jouduin jopa jakamaan huoneen hänen kanssan ,mikä taisi olla silloin murrosikäiselle tytölle melko karmaiseva tilanne.
Mutta veljeni kasvoi ja vanheni ja minä siinä samassa myöskin .Luottamus kasvoi välillämme ja monet salaisuudet jäivät sydämiemme syövereihin.
 Elämäni kuljetti minua asumaan toiselle paikkakunnalle mutta veljeni kuului kiinteästi elämäni pyörteisiin,
 vaikka välimatka vaikeutti välillä tapaamisia.
Olimme vuosien saatossa "hitsautuneet " yhteen, veljeni ja minä.
Ilolla ja naurulla on aina paikkansa tavatessamme. Aika menettää merkityksensä olessamme yhdessä jossain.
 Vaikka elämä on johdattanut meitä molempia ,välillä tyynellä  välillä myrskyisällä merellä, on kuitenkin ollut lohduttavaa tietää että veli on aina veli  jolla on sama menneisyys kanssani,jonka luo on helppo palata, vaikka elämässä tapahtuisi mitä vain. Aina voi sanoa:

Sisko ja sen veli!

    

Joulukalenteri 1. luukku!

ONNELLISUUS!

Onko kätesi kädessäni .

Kuljemmeko yhdessä.

Kiirehtimättä.

Kuunnellen toisiamme.

Katsoen toisiamme.

Puhuen toisillemme.

Hiljaa,ajatellen ,kauniisti.

Niin ,että voi tuntea olevansa tärkeä.

Juuri tässä hetkessä ja tulevassa. 

Onnellisia siitä ,

että meillä on toisemme,

 ystävyytemme ,

rakkautemme. 

Elämä, 

elämämme

 on seikkailu, johon ei ole valmista käsikirjoitusta. 

Se meidän on kirjoitettava itse. 

Joskus terävällä ,

joskus tylsällä kynällä. 

Päivämme onni,

 onnellisuus

 riippuu meistä itsestämme  

Näillä ajatuksiilla,

näillä mietteillä 

aloitamme tämän joulukalenterin

Tästä se alkaa...

Ensimmäinen ovi  jouluun on avattu.

Matka on alkanut,

lähdetään......

Huomenna!

Joko se vuosi meni!

Tässä taas keittiön pöydän ääressä istun ja mietin

 aloitanko, teenkö sitä,

osaanko tehdä,

onko sillä mitään merkitystä ,

tarviiko sitä kukaan ,

kaipaako sitä kukaan, onko se kenellekkään tärkeä, 

tuottaako se iloa,

onko aihe huono, tyhmä,

kirjoitustyyli huonoa,

kuvat ala-arvoisia,

onko joka päivälle ajatusta, ideaa,

miten saan tehtyä siitä mielenkiintoisen

päivä toisensa jälkeen,

kuitenkin........

kohtaloa uhmaten 

lujalla uskaltamisella,

päätän aloitaa taas,

huomenna....

Joulukuun 1. päivänä .....

avautuu .......

elämää pellon reunalla

JOULUKALENTERI

Jaksatko tehdä 24.päivän matkan kanssani.

Tartu kädestäni kiinni 

huomenna mennään .

 

 

Vanhene kanssani!

Hääpäivä!

 

 

Tänään on hääpäivämme.

 Vuosia vasta 13 ,mutta yhdessäoloa kuitenkin yli kaksikymmenta vuotta.

 Paljon on tapahtunut näiden vuosien aikana. Elämämme ei todellakaan ole ollut tyhjää tai merkityksetöntä .Iloa ja surua, molempia  on ollut yllinkyllin.

Vihkipäivänä kirkossa oli  kanssamme läheisimmät , rakkaat, juhlistamassa suurta päiväämme. Joukkomme ei ollut suuri ,mutta sitäkin tärkeämpi.

Pappimme puhui meille  rakastamisesta ja siitä miten tärkeätä on sanoa se toiselle päivittäin ,että rakastaa.

 Lause joka tahtoo päivän tuoksinnassa usein unohtua. 

Lause jota toisinaaan pitää liian arkisena sanana, elokuvaterminä ,tuuleen huikattuna sanontana.

Rakastan sinua , niin tärkeä lause joka sisältää niin

 paljon tunnetta, sanoja, elämää. 

Pane minut sinetiksi sydämellesi,

sinetiksi käsivarrellesi.

Sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema,

tuima kuin tuonela on sen kiivaus,

sen hehku on tulen hehku, on Herran liekki.

Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa.

Eivät virrat voi tulvaansa upottaa.

                                 ( Korkea Veisu 8:6-7)

Juuri noin se on :

Rakkaus on väkevä, kiivas, hehkuva.

 Se ei katoa mihinkään .Se pysyy aina.

 

 

 Kolmas nainen :Me ollaan Ne. Se on kuin laulu meistä,

jotka kerran kohtasi....

Vanhene minun kanssani 

 paras on vielä edessä!

Isänpäivä!

ISÄ!

 

 

Kohta on kulunut viisikymmentä vuotta tuosta kirjoituksesta jonka isäni kirjoitti muistokirjaani.

 Se on hauska huomata että näin vanhemmiten alkaa muistamaan  menneitä  aikoja paremmin kuin nykyisiä. Vanhoista muistoista tulee kultaakin kalliimpia ja niitä haluaa vaalia mielessään. Lähimuisti huononee ja menneet asiat ovat kuin eilen elettyjä.Sitä tämä vanheneminen teettää. Kaikki asiat muuttuvat.

  

Tämä taisi olla jonkinlainen aasin silta tulevaan juhlapäivään, isänpäivään .

Oma isäni on nukkunut pois yli kaksikymmentä vuotta sitten , mutta voin vieläkin nähdä edessäni isän :

 lukemassa lehteä ,

 nukkumassa keinussa pihalla ,

soittamassa viulua,

  ajamassa autoa,

 tekemässä käsillään hassua  "pieru" ääntä,

kiilottamassa kenkiä,

ostamassa joulukuusta ja koristelemassa sitä

syömässä juustoa ,joka oli sormien välissä jotenkin sillälailla hassusti

uimassa ja pötköttelemässä uimapatjan päällä,

valokuvaamassa

mietiskelemässä elämän menoa

ja ............

Niin paljon jäi kertomatta. Niin monesti jäi halaamatta.Niin usein jäi vain ajatukseksi sanoa kuinka paljon rakastaa. 

Mutta uskon isäni katsovan juuri tälläkin hetkellä tuolta ylhäältä tai ihan tästä  viereltä ,

että siinä se "pikku likka " yrittää väsätä jotain järkevää kirjoitusta  isänpäivän kunniaksi.

Pilke silmässä isä ottaa hartioista kiinni ja halaa.

Isän ja tyttären rakkaus ei kuole koskaan,

Onnea isälle sinne taivaaseen tai ihan tähän vierelle.

 

The juttu!

Marraskuu !

 

Eilen tehtiin vähän viime hetken pihatöitä.

 Katkottiin puiden oksia ja yritettiin päästä eroon pienestä murto-osasta vaahteroiden lehtiä,

 jotka mattomaisesti peittävät pihaamme melkein joka puolelta.

 Melko toivoton tehtävä.

Piha näyttää niin autiolta ja lohduttomalta kun kaikki vihreys on poissa. 

Niin surkea näky.

 Eipä uskoisi ,että on sama piha kysymyksessä. Niin on eri näköistä kuin kesällä.

Näin syksyllä saan aina todeta, että haravointi ei ole  " the juttu "

ainakaan minulle. 

 Ehkä suosiolla jätämmekin haravoinnin /puhaltimen käytön kevään iloiseksi puuhaksi.

Luonto tuntuu olevan melko ihmeissään tästä vielä  melko  lämpimästä ajasta, 

koska uudet lehtien silmut pukkaavat oksista ulos täyttä vauhtia.

 Kuvasta tuli vähän epäselvä ,mutta kuten huomata saattaa,silmut on tosi isoja.

Pitäisikin ottaa luonnosta mallia.

Huomata ,että tästä marraskuun tylsyydestä, kylmyydestä, 

harmaudesta, valottomuudesta ja

pimeydestä huolimatta. 

toivo uudesta, kaiken uuden syntymisestä,

 uuden alkamisesta on aina olemassa.

Mikään ei ole mahdotonta eikä ylitsepääsemätöntä näin syksyn lopussa ja
 tulevan talven alussa.

 Se pieni muisto valosta ja lämmöstä on olemassa. Kuitenkin.

Muisto joka pitää ainakin minut jotenkin järjissä koko pitkän talven.

Joskin se kaikki on vielä utuisen usvan takana,

mutta kuitenkin ,

 siellä se on odottamassa,

 uusien suunnitelmien ja unelmien kanssa. 

Elämä on kaikesta huolimatta ihana asia näin 

marraskuussakin ,

 kunhan sen vain oivaltaa, eikä anna synkkyydelle sijaa.

Uskaltaa nauttia ja elää täysillä joka päivä. 

Löytää jokaiselle päivälle se

"the juttu"

Ps.  Näin se mieli on iloisen ja positiivisen
 ajatuksen sittenkin napannut!