Äidinpäivä, äitienpäivä!

 

 ÄITI!

 Olla äiti.

 Oli pienen tytön haaveissa, silloin ihan pikkuisena .

Olla äiti 

Oli nuoren tytön haaveissa vähän jo aikuisempana.

Olla äiti

Oli totta aikuisen naisen elämässä ihan aikuisena.

Olla äiti.

 Niin paljon iloa.

Niin paljon onnea.

Niin paljon ajatuksia.

Niin paljon lämpöä.

Niin paljon läheisyyttä.

Kuitenkin.    

Niin paljon sanomatta jääneitä sanoja.

 Niin paljon tekemättä jääneitä asioita

Niin paljon tyhjää syliä jonka olisi voinut täyttää.

Niin paljon turhia riitoja.

Niin paljon hukkaan heitettyjä hetkiä.

Niin paljon riittämättömyyttä.

Niin paljon huolta.

Sittenkin.

Kaikista tärkeimpänä .

Eilen,tänään, huomenna.
Nyt ja aina.

Niin paljon 

RAKKAUTTA.

Onnea äidille.

 joka olet jo taivaassa 

Onnea minulle,

joka vielä saan olla lasteni vierellä.

  

Odotavan aika on pitkä!

Odotus!

Joka aamu herättyäni katson ulos ikkunasta, 

ja toivon:

tulisiko ,

olisiko ,

voisiko 

se jo olla pihalla.

Joka aamu herättyäni  katson ikkunasta,

joudun kuitenkin pettymään,

se ei ole vieläkään siellä. 

Pilvet roikkkuvat harmaina melkein maassa asti,

puiden latvat kaartuvat alaspäin
 kuin harjoitellen kumartamista.

 Menneen kesän lehdet

 jotka jäivät pihaan talven alle

lentelevät hermostuneena edestakaisin ,
kuin etsien

piilopaikkaa saapuvan edestä.

Odottavan aika on niin pitkä.

Piha odottaa jo vierasta,

 tai tuttuhan tuo tulija on .

Monena vuonna tavattu,
 tunnettu jo pitkään.

Tiedetään toistemme tavat ja tottumukset.

Kuitenkin joka vuosi
 odotamme toisiamme

 kuin uutta ja ennalta arvaamatonta.

Haluan että kaikki on valmiina kun
tuo tuttu  vieras astuu pihaan.
 Haluan , tulijan tuntevan ,että
  olemme odottaneet jo
 malttamattomasti  tapaamista. 

 Patsaat ja ruukut ovat valmiina,

kukin tarkoin harkitussa kohdassaan.

Tuolit on asetettu paikalleen

 levähtämistä varten ,

pöydät ovat jo odottamassa

ihmisiä

 viivähtämään vierelleen

odottamaan kahvikuppien kilinää, 

tuoreen pullan tuoksua ja makua.

Odottavan aika on niin pitkä. 

 

Munan etsintää!

Perinteitä,

ennen ja

 nyt!

Pääsiäis-sunnuntaina

 omassa lapsuudenkodissa, kana oli muninut pääsiäismunan yöllä tyynyn alle.

 Yksi muna, 

jonka sisällä oli  maailman ihanin sormus,

 pienellä värikkäällä kivellä varustettuna.

Nykyjään munat eivät taida sisältää noita vaatimattomia sormuksia

 vaan tilalle on tullut jos jonkinlaista pientä tilpehööriä 

mitä maan ja taivaan välillä voi vaan olla.

Vaikka oltiin jo aikuisia,

 äitini laitoi uskollisesti

 munan tyynyn alle jos satuimme olemaan yökylässä tuona tärkeänä "munapäivänä".

" Sormusmuna"  oli vaihtunut, ehkä aikuismaisesti, Mignon- munaan.

Miten mukavaa oli löytää aamulla jotain tyynyn alta, kuin lapsuus olisi palanut hetkeksi takaisin elämään  elämää.

Omassa perheessä " muna tyynyn alla" vaihtui 

pääsiäislankoihin .

Pääsiäislangat ovat kuuluneet meidän perinteisiin.

Koko talo peittyi yön aikana  huoneita kiertävistä langoista.

Langat lähtivät kunkin lapsen sängyn vierestä tai ovenkahvasta.

 Lanka kierteli pitkin poikin ympäri taloa,

 joskus jopa ikkunasta ulos  ja toisesta sisään .

Kerimällä lankaa ja kulkemalla sen ohjaamaa reittiä ,

loppujen lopuksi , 

langan loputtua, 

löytyi pääsiäismuna.

Nämä muistot ja perinteet
 ovat jääneet elämään lapsiemme  nyt omissa kodeissa.
Joskin lankoja on välillä vaihdettu
 kuviin tai arvoituksiin
 tilanteista riippuen, 
kuitenkin  lopputuloksena tavasta riippumatta
 on se tärkein asia :  

Pääsiäismuna
 joka löytyy edellleenkin
 piilopaikastaan.

Niin on tämäkin pieni ,

mutta kovin  tärkeä perinne

 siirtymässä

muistoissa ja tavoissa

  uudelle 

sukupolvelle.

  

Tulen, en tule!

Sittenkin

 täällä!

On olemassa usko

On olemassa halu

On olemassa lintu

On olemassa ruoho

On olemassa sade

Olen!

Olen olemassa

                                                  (Tommy Taberman)

Vielä täällä.

 Kuukausi, ylikin, on vierähtänyt.

 Sinä aikana olen  tuntenut jälleen

 luomisen - kirjoittamisen-  ajatuksettomuuden-  sanattomuuden tuskaa.

Luontokin on ollut tämän kuukauden aikana vähän kuin minä.

 Yrittänyt saada jotain uutta aikaiseksi.

 Hetkittäin melkein saavuttanut sen ja jälleen kadottanut.

Raskain mielin

palanut siihen hetkeen joka ei pyydä mitään,

eikä vaadi mitään.

Kuitenkin on taas rohkeasti koonut itsensä uudelleen ,

 lannistumatta.

Odottamaaan ihmettä

 tietäen sen olevan pian tulossa ja

 valtaavan kaiken olemassa olevan.

Valon määrä ulkona lisääntyy pikkuhiljaa ja

 silloin se lisääntyy minunkin mielessäni.

Olemme kuin sisarukset,

 luonto ja minä .

Kuljemme samaa polkua, samaa matkaa.

  Päämäränä herääminen  johonkin uuteen. 

Tässä tapauksessa tosi-kevääseen ja

 sen myötä kesään.

Joinakin aamuina kun aurinko 

on maalannut taivaankannen 

mielettömän kauniiksi,

monien värien sinfoniaksi.

Silloin tiedän,

että tämä  odottaminen on  kannattanut.

Luonto on puhunut ja

 minä olen kuunnellut ja katsonut.

Kata aina pöytään 

ylimääräinen lautanen

jos vieras 

tai nälkäinen kulkija

sattuisi tulemaan taloon .

Sillä tavalla 

ateria maistuu paremmalta.

Muista mikä on onnen ydin :

Se että onnea voi synnyttää

vain jakamalla sitä .

Lakkaamatta kysy itseltäsi

kuinka onnellinen uskallat olla. 

                                         (Tommy Taberman)

Ole sinäkin

 onnellinen

 tästä 

hetkestä!

 

Kirja!

Kun ei haluaisi

sen loppuvan!

 

 

Neljäntienristeys.

Kirja joka antaa ajatuksille aiheta ajatelemiseen. 

Kirja joka koskettaa.

 Kirja joka vie mennessään.

Kirja joka kertoo luopumisesta,

naisena olemisesta,

avioliitosta,

sukupolvien välisestä kanssakäymisestä,

erillaisuudesta,

ilosta,

tuskasta,

vanhemmuudesta,

isovanhemmuudesta. 

Ajasta ennen ja nyt.

Kirja,

 jonka et haluaisi

 loppuvan.

Päivä päivältä!

Kuuletko

 linnunlaulun!

Onnellinen on hän 

joka oppii viihtymään 

itsensä ja maailmansa kanssa.

Onnellinen on hän

joka herää joka aamu 

toivekkaana ja tarmokkaana tavoittelemaan 

koskaaan täyttymätöntä unelmaansa.

                                                 ( Tommy Tabermann)

Näihin  aikoihin ,viime keväänä , viimeisetkin  sairauden rippeet

olivat hiljakseen poistuneet  minusta.

(vaikka tässä iässähän  jotain  pientä kremppaa naisessa aina on )

Olen  monien vuosien jälkeen ollut ehjä ja kokonainen.

Luotin itseeni, että selviän.

En antanut periksi.  

 Noiden  "rikkinäisten" vuosien sisään on mahtunut monenlaista:

Suurta iloa.

Pohjattomalta tuntuvaa epäonnea.

Onnea.

Kysymyksiä ja vastauksia.

Luopumista.

Heikkoutta.

Vahvuutta.

Unelmia.

Toteutuneita haaveita.

Kiitollisuutta siitä,

 että voin tänäkin

 keväänä kysyä:

Kuuletko

 linnunlaulun.

 

Hetken vielä!

Lunta

lunta

lunta!

Taivaankansi on iso kelkkamäki.

ja aurinko istuu kultaisessa kelkassa.

Ja lumi ryöppyää

ja putoaa alas maan päälle

kirkkaina säteinä.

Ja aurinko ajaa kelkkansa hämärärän metsän taakse.

 Aurinko menee kotiin,

kun se on kyllästynyt leikkiin .

Taivas on varmaan hyvin hauska kelkkamäki ,

koska aurinko laskee mäkeä joka päivä.

                                                                                      ( Uuno Kailas : Mäenlasku  )

Ulkona

 pyryttää ,

tuulee ,

pyryttää ja

 tuulee. 

Päivä on kaukana tuosta 

Uuno Kailaksen kirjoittamasta runosta.

 Aurinkoa ei ole näkynyt moniin aikoihin

laskemassa taivaankantta pitkin. 

Se on todentotta kyllästynyt leikkiin.

Kun vielä jaksaisi ajatella positiivisesti

 tätä talvea muutaman kuukauden ,

niin kohta tämä kaikki on muisto vain.

Talvi tässä vaiheessa ajateltuna on vain niin loputtoman tuntuinen. 

Ajatus, mieli  ja koko elämä  on

vähän  kuin umpihangessa tarpovalla.

Tiettömällä tiellä kulkijalla.

 Askeleet on hitaat.

 On vaikea nostaa jalkaa hangesta ylöspäin.

 Se tuntuu niin tosi työläältä,

uuvuttavalta,

melkeimpä mahdottomalta.

 Hetkessä saattaa olla keikahtanut ump`sukkeluksiin hankeen

  eikä meinaa millään päästä ylös jatkamaan matkaa.

 Lumisena kuin lumiukko sitä hitaasti, mutta kuitenkin varmasti,

vaikeuksista huolimatta,

nostaa itsensä,

 nostaa jalkansa

taas askel kerrallaan ylös päin .

 Päämäränä on päästä pois tuosta lumisesta matkasta.

Sitä rämpimällä rämpii eteenpäin 

vaikka maisema edessä näyttää

 samanlaiselta minkä on jättänyt taakseen.

 Toiveena on 

 löytää polku joka helpottaisi matkaa.

Polku joka tarjoaisi kulkijalle helpon ja

 turvallisen tien löytää perille.

Löytää se paikka missä tämän lumisen olemuksen

 voi riisua pois,

istahtaa,

 lämmitellä kylmettynyttä kehoa 

ja mieltä.

 Huokaista ja

 todeta :

 Minä selvisin sittenkin!