Lunta
lunta
lunta!
Taivaankansi on iso kelkkamäki.
ja aurinko istuu kultaisessa kelkassa.
Ja lumi ryöppyää
ja putoaa alas maan päälle
kirkkaina säteinä.
Ja aurinko ajaa kelkkansa hämärärän metsän taakse.
Aurinko menee kotiin,
kun se on kyllästynyt leikkiin .
Taivas on varmaan hyvin hauska kelkkamäki ,
koska aurinko laskee mäkeä joka päivä.
( Uuno Kailas : Mäenlasku )
Ulkona
pyryttää ,
tuulee ,
pyryttää ja
tuulee.
Päivä on kaukana tuosta
Uuno Kailaksen kirjoittamasta runosta.
Aurinkoa ei ole näkynyt moniin aikoihin
laskemassa taivaankantta pitkin.
Se on todentotta kyllästynyt leikkiin.
Kun vielä jaksaisi ajatella positiivisesti
tätä talvea muutaman kuukauden ,
niin kohta tämä kaikki on muisto vain.
Talvi tässä vaiheessa ajateltuna on vain niin loputtoman tuntuinen.
Ajatus, mieli ja koko elämä on
vähän kuin umpihangessa tarpovalla.
Tiettömällä tiellä kulkijalla.
Askeleet on hitaat.
On vaikea nostaa jalkaa hangesta ylöspäin.
Se tuntuu niin tosi työläältä,
uuvuttavalta,
melkeimpä mahdottomalta.
Hetkessä saattaa olla keikahtanut ump`sukkeluksiin hankeen
eikä meinaa millään päästä ylös jatkamaan matkaa.
Lumisena kuin lumiukko sitä hitaasti, mutta kuitenkin varmasti,
vaikeuksista huolimatta,
nostaa itsensä,
nostaa jalkansa
taas askel kerrallaan ylös päin .
Päämäränä on päästä pois tuosta lumisesta matkasta.
Sitä rämpimällä rämpii eteenpäin
vaikka maisema edessä näyttää
samanlaiselta minkä on jättänyt taakseen.
Toiveena on
löytää polku joka helpottaisi matkaa.
Polku joka tarjoaisi kulkijalle helpon ja
turvallisen tien löytää perille.
Löytää se paikka missä tämän lumisen olemuksen
voi riisua pois,
istahtaa,
lämmitellä kylmettynyttä kehoa
ja mieltä.
Huokaista ja
todeta :
Minä selvisin sittenkin!
