maanantai 23. helmikuuta 2015

Kirja!


Kun ei haluaisi

sen loppuvan!

 

 


Neljäntienristeys.

Kirja joka antaa ajatuksille aiheta ajatelemiseen. 
Kirja joka koskettaa.
 Kirja joka vie mennessään.
Kirja joka kertoo luopumisesta,
naisena olemisesta,
avioliitosta,
sukupolvien välisestä kanssakäymisestä,
erillaisuudesta,
ilosta,
tuskasta,
vanhemmuudesta,
isovanhemmuudesta. 
Ajasta ennen ja nyt.

Kirja,
 jonka et haluaisi
 loppuvan.





Päivä päivältä!

Kuuletko

 linnunlaulun!




Onnellinen on hän 

joka oppii viihtymään 

itsensä ja maailmansa kanssa.

Onnellinen on hän

joka herää joka aamu 

toivekkaana ja tarmokkaana tavoittelemaan 

koskaaan täyttymätöntä unelmaansa.

                                                 ( Tommy Tabermann)



Näihin  aikoihin ,viime keväänä , viimeisetkin  sairauden rippeet
olivat hiljakseen poistuneet  minusta.
(vaikka tässä iässähän  jotain  pientä kremppaa naisessa aina on )
Olen  monien vuosien jälkeen ollut ehjä ja kokonainen.
Luotin itseeni, että selviän.
En antanut periksi.  
 Noiden  "rikkinäisten" vuosien sisään on mahtunut monenlaista:
Suurta iloa.
Pohjattomalta tuntuvaa epäonnea.
Onnea.
Kysymyksiä ja vastauksia.
Luopumista.
Heikkoutta.
Vahvuutta.
Unelmia.
Toteutuneita haaveita.
Kiitollisuutta siitä,
 että voin tänäkin
 keväänä kysyä:


Kuuletko
 linnunlaulun.






 




sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Hetken vielä!


Lunta

lunta

lunta!



Taivaankansi on iso kelkkamäki.
ja aurinko istuu kultaisessa kelkassa.
Ja lumi ryöppyää
ja putoaa alas maan päälle
kirkkaina säteinä.
Ja aurinko ajaa kelkkansa hämärärän metsän taakse.
 Aurinko menee kotiin,
kun se on kyllästynyt leikkiin .
Taivas on varmaan hyvin hauska kelkkamäki ,
koska aurinko laskee mäkeä joka päivä.

                                                                                      ( Uuno Kailas : Mäenlasku  )







Ulkona
 pyryttää ,
tuulee ,
pyryttää ja
 tuulee. 

Päivä on kaukana tuosta 
Uuno Kailaksen kirjoittamasta runosta.
 Aurinkoa ei ole näkynyt moniin aikoihin
laskemassa taivaankantta pitkin. 
Se on todentotta kyllästynyt leikkiin.

Kun vielä jaksaisi ajatella positiivisesti
 tätä talvea muutaman kuukauden ,
niin kohta tämä kaikki on muisto vain.

Talvi tässä vaiheessa ajateltuna on vain niin loputtoman tuntuinen. 

Ajatus, mieli  ja koko elämä  on
vähän  kuin umpihangessa tarpovalla.
Tiettömällä tiellä kulkijalla.
 Askeleet on hitaat.
 On vaikea nostaa jalkaa hangesta ylöspäin.
 Se tuntuu niin tosi työläältä,
uuvuttavalta,
melkeimpä mahdottomalta.
 Hetkessä saattaa olla keikahtanut ump`sukkeluksiin hankeen
  eikä meinaa millään päästä ylös jatkamaan matkaa.
 Lumisena kuin lumiukko sitä hitaasti, mutta kuitenkin varmasti,
vaikeuksista huolimatta,
nostaa itsensä,
 nostaa jalkansa
taas askel kerrallaan ylös päin .
 Päämäränä on päästä pois tuosta lumisesta matkasta.
Sitä rämpimällä rämpii eteenpäin 
vaikka maisema edessä näyttää
 samanlaiselta minkä on jättänyt taakseen.
 Toiveena on 
 löytää polku joka helpottaisi matkaa.
Polku joka tarjoaisi kulkijalle helpon ja
 turvallisen tien löytää perille.
Löytää se paikka missä tämän lumisen olemuksen
 voi riisua pois,
istahtaa,
 lämmitellä kylmettynyttä kehoa 
ja mieltä.
 Huokaista ja
 todeta :

 Minä selvisin sittenkin!