Hetken vielä!

Lunta

lunta

lunta!

Taivaankansi on iso kelkkamäki.

ja aurinko istuu kultaisessa kelkassa.

Ja lumi ryöppyää

ja putoaa alas maan päälle

kirkkaina säteinä.

Ja aurinko ajaa kelkkansa hämärärän metsän taakse.

 Aurinko menee kotiin,

kun se on kyllästynyt leikkiin .

Taivas on varmaan hyvin hauska kelkkamäki ,

koska aurinko laskee mäkeä joka päivä.

                                                                                      ( Uuno Kailas : Mäenlasku  )

Ulkona

 pyryttää ,

tuulee ,

pyryttää ja

 tuulee. 

Päivä on kaukana tuosta 

Uuno Kailaksen kirjoittamasta runosta.

 Aurinkoa ei ole näkynyt moniin aikoihin

laskemassa taivaankantta pitkin. 

Se on todentotta kyllästynyt leikkiin.

Kun vielä jaksaisi ajatella positiivisesti

 tätä talvea muutaman kuukauden ,

niin kohta tämä kaikki on muisto vain.

Talvi tässä vaiheessa ajateltuna on vain niin loputtoman tuntuinen. 

Ajatus, mieli  ja koko elämä  on

vähän  kuin umpihangessa tarpovalla.

Tiettömällä tiellä kulkijalla.

 Askeleet on hitaat.

 On vaikea nostaa jalkaa hangesta ylöspäin.

 Se tuntuu niin tosi työläältä,

uuvuttavalta,

melkeimpä mahdottomalta.

 Hetkessä saattaa olla keikahtanut ump`sukkeluksiin hankeen

  eikä meinaa millään päästä ylös jatkamaan matkaa.

 Lumisena kuin lumiukko sitä hitaasti, mutta kuitenkin varmasti,

vaikeuksista huolimatta,

nostaa itsensä,

 nostaa jalkansa

taas askel kerrallaan ylös päin .

 Päämäränä on päästä pois tuosta lumisesta matkasta.

Sitä rämpimällä rämpii eteenpäin 

vaikka maisema edessä näyttää

 samanlaiselta minkä on jättänyt taakseen.

 Toiveena on 

 löytää polku joka helpottaisi matkaa.

Polku joka tarjoaisi kulkijalle helpon ja

 turvallisen tien löytää perille.

Löytää se paikka missä tämän lumisen olemuksen

 voi riisua pois,

istahtaa,

 lämmitellä kylmettynyttä kehoa 

ja mieltä.

 Huokaista ja

 todeta :

 Minä selvisin sittenkin!